Lenkkarit jalassa... niin kaupungissa kuin metsassa!

Vuosien varrella olen tottunut juoksemaan maisemissa kuin maisemissa. Juoksen niin kaupunkien asfalttiviidakossa kuin metsan hiljaisuudessa. Yksinkertaisesti vain nautin juoksemisesta. Lenkkarit on helppo vetaa jalkaan missa pain maailmaa hyvansa. Se ei vaadi aikaa tai paikkaa. Uusissa paikoissa vain kartta kulkee mukana. Nain tutustuu nopeasti uusiin kaupunkeihin.

Vaikka jenkeissa asuessa silhuettina taustalla kohosivatkin toinen toistaan korkeammat ja komeammat pilvenpiirtajat, ja New Yorkin valot... niin kaikkeen tottuu. Silma tottuu hyvinkin nopeasti, ja maisemia pitaa itsestaanselvyytena. Osaako sita tarpeeksi arvostaa asioita juuri silla hetkella, vai odottaako koko ajan vain seuraavaa maaranpaata? Talvella odotetaan kesaa ja lomaa, ja jo alkusyksysta odotetaan joulua... Voi kun sita oppisi pysahtymaan ja nauttimaan juuri tasta ja nyt, elamaan hetkessa.

Valilla sita tosin pysahtyi terassille istumaan ja ihmettelemaan, etta taallako me nyt ihan oikeasti ollaan? Aika vaan meni liian nopeasti... mutta onneksi on paljon ihania muistoja ja  ystavia, joihin pidetaan jatkuvasti yhteytta. Ja ainahan sinne paasee takaisin!

Moni on kysellyt sita, miten olemme asettuneet takaisin Suomeen niin monen vuoden jalkeen. Olenko kokenut kulttuurishokkia jne. Mutta totta puhuen elama ei juurikaan ole muuttunut, maisemat vain vaihtuneet. Sama lapsiperheen arki pyorii asuttiinpa sitten missa pain maailmaa hyvansa. Omasta asenteesta on paljon kiinni, miten missakin viihtyy.

Nyt, takaisin Suomessa, nautin suunnattomasti luonnosta, varsinkin metsasta ja jarvimaisemasta. Mieluiten vedan lenkkarit jalkaan aikaisin aamulla ja suuntaan metsan rauhaan, muiden viela nukkuessa. Metsassa mieli lepaa ja ajatukset selkenevat. Hiljaisuuden rikkoo vain herailevat elaimet, ja pusikoista lentelevat linnut. Valilla pysahdyn ottamaan valokuvia tai uitan jalkoja vedessa, jos silta tuntuu... eika ole kiire minnekaan.