sunnuntai 23. helmikuuta 2014

Kaikkeen tottuu, vai tottuuko?


Nyt on aikalailla tasan 5 kuukautta viimeisestä juoksulenkistä. Tuntuu ihan hurjan pitkältä ajalta, mutta totta puhuen aika on mennyt todella nopeasti. Juoksua on toki ikävä, mutta tauko teki varmasti hyvää. 

Keho tarvitsee ja kaipaa liikuntaa, sehän on selvä juttu, mutta liika on liikaa. Mieli helposti hämärtyy kasvavan kunnon mukana, eikä kehon viestejä osata tulkita enää yhtä helposti. Nousukiidossa ja endorfiinien vallassa ei malta lopettaa ja levätä, eikä välttämättä pysty tai edes halua kuunnella kehon viestejä vaan vedetään äärirajoilla, no pain, no gain- mentaliteetillä, vaikka keho huutaa lepoa. 



Tauko on saanut miettimään myös omaa suhtautumistani liikuntaan. Vielä pitkään hiihdon lopettamisen jälkeen treenasin kuin kilpaurheilija. Oli vaikea päästä ajatuksesta, että tosissaan treenaaminen loppuu, vaikka kilpailuista olikin helppo irrottautua.  Kovan kunnon ja koko ikänsä urheilleena keho kesti ja jaksoi. Vasta nyt "vanhemmalla" iällä huomaan, että keho ei itse asiassa kestäkään, vaan on oikeasti pakko levätä- varsinkin kun työkin jo liikuttaa! Kovia treenejä ei vaan voi vetää päivittäin ja lepopäiviä on oltava vähintään yksi, mielellään kaksi. Lepo on paras lääke, niin se vaan menee. 



Kaikkeen tottuu, niin juoksemattomuuteenkin, mutta kyllä kaipaan niitä aamuja, kun saan vetää tossut jalkaan kukonlaulun aikaan ja viilettää pitkin tyhjiä katuja. Aamulenkillä kroppa herää ja päivä lähtee hyvin käyntiin. Viidessä kuukaudessa olen tosin alkanut nauttia myös näistä hitaista aamuista puurolautasen, kahvikupin ja Hesarin äärellä. Hyvä aloitus päivälle se on sekin <3



Urheilusta, treenaamisesta on tullut kuin "muoti-ilmiö" ja melkein joka toinen treenaa tavoitteellisesti. Tavoitteet ovat tietenkin hieno juttu ja monelle se tärkein motivaattori, mutta kannattaa olla myös realistinen ja miettiä tavoitteita suunnitellessa myös omaa liikuntahistoriaa. On äärettömän tärkeää, että esimerkiksi aloittelija, joka haluaa juosta maratonin ehtii harjoitella tarpeeksi kauan, jopa vuosia, ennen kuin lähtee itse kilpailuun. Kehon pitää ehtiä tottua rasitukseen, jotta vältytään loukkaantumisilta ja että matkasta pystyisi myös nauttimaan. Tavoitteena tuskin kenelläkään on juosta vain maraton, vaan elinikäinen innostus juoksuun ja liikkumiseen? Liika rasitus kääntyy helposti itse tarkoitusta, eli terveyttä tai hyvää oloa vastaan ja liikunnasta tulee suorittamista. 

Nyky-yhteiskunta ja sosiaalinen media tuovat varmasti myös omat paineensa. Työssä vaaditaan enemmän, perhe, ystävät, koti, harrastukset, terveellinen ruokavalio... Kaikessa tavoitellaan täydellisyyttä, mutta on kuitenkin hyvä muistaa, ettei hyvinvointi ole suoritus. Aito hyvä olo löytyy ilman pakottamista, tekemällä sopivasti ja monipuolisesti. Kukaan muu ei vaadi täydellisyyttä kuin sinä itse. Onko sittenkään hyvä olla "superihminen"? 

Välillä ei vain voikkaan olla miettimättä, että onko äärimmäinen treenaaminen tavalliselle kuntoilijalle sittenkin pakoa jostain muusta, todellisista ongelmista? Miksi liikunnasta tuli pakkomielle? Silloin olisikin hyvä miettiä, miten ja vieläkö treenaaminen ja tavoitteet palvelevat omaa hyvinvointia? Tunnetko huonoa omaatuntoa, jos suunniteltu treeni jääkin väliin? Treenaatko siitä huolimatta, vaikka keho huutaa lepoa? Osaatko nauttia jo saavuttamistasi tavoitteista, vai vaaditko itseltäsi koko ajan lisää? 



Balanssia, tasapainoa, juoksun hurmaa, joogaa, lihaskuntoa-  kaikkea kohtuudella. Elämä on jatkuvaa oppimista ja välillä mennään kantapään kautta. Uskon kuitenkin, että kaikella on tarkoituksensa. Ja tässähän on koko elämä aikaa oppia :) Muistakaa kuitenkin, että elämässä on paljon muutakin kuin treenaaminen ja ruokavalio, vaikka terveelliset tottumukset usein tulevatkin luonnostaan. 80-20 on mielestäni hyvä suhde; kun 80% ruokavaliosta on terveellinen, mahtuu mukaan silloin tällöin myös lasi viiniä tai pala suklaata. Kultainen keskitie, kaikkea kohtuudella. 

Viimeistelen kirjoitusta pariisilaisessa kahvilassa, seuraan ohitse kiitäviä ranskattaria ja nautin cappucinoa hyvässä seurassa (nyt jalat tosin ovat jo tukevasti Suomen kamaralla!) Elämä on tässä ja nyt- C'est la vie :) 



10 kommenttia:

  1. Kohtuus kaikessa on kyllä se, miten itsekkin juuri ajattelen :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hienoa! Ja se olisi hyva muistaa kaikessa tekemisessa, olipa kyse liikunnasta, ruokavaliosta tai mista hyvansa.
      Kiva, etta aihe sai aikaan keskustelua ja mukava kun kavit kommentoimassa :)

      Heidi

      Poista
  2. Aivan loistava kirjoitus. Itse kun aloittelin liikuntaa vuosien tauon jälkeen, puolimaraton tavoitteena, kävi minulle vähän kuten kuvasit, eli meinasin sokaistua siitä vauhdista ja kroppaan alkoi ilmestyä pientä kremppaa. Vaikka blogimaailmasta saa paljon tsemppiä ja motivaatiota, on sillä myös kääntöpuolensa, kun monissa blogeissa painotetaan no pain, no gain -asennetta, mikä voi pahimmillaan johtaa siihen, että unohtaa kuunnella oman kehon viestejä. Tällaisilla postauksilla in siis todellakin paikkansa tässä blogimaailmassa - kiitos.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Tiinuska,
      Treenibuumi vie helposti mukanaan, ja helposti unohdetaan se lepo…
      Ja vaikka blogien, instagramin ja muiden sosiaalisen median tarkoituksena onkin innostaa ja motivoida, voi se monelle olla myos painostavaa. Pullisteleva hauis tai timmi vatsa kun ei kerro koko totuutta… hyvinvointia ei voi mitata, eika se ole suoritus.

      Mukavaa viikkoa sinulle,
      Heidi :)

      Poista
  3. Todella hienosti kirjoitettu ja juuri samoja asioita joita tässä olen itsekin pohtinut siitä, mikä on riittävää. Anna Kontula kirjoitti juuri hyvän kolumnin aiheesta myös, jossa kritisoi länsimaista kulttuuria siitä että "tauottomalla sinnittelyllä voimme lunastaa yhteiskunnan jäsenyyden" ja että "elämästä tulee säälimätön esterata, jossa ainoana palkintona on lupa jatkaa suorittamista". Kelpaamattomuuden tunne tarttuu erityisesti naisiin... http://www.lansivayla.fi/blogit/anna-kontula/281056-josko-relattaisiin-vahan

    Terv. ingrid

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Moikka Ingrid,

      Kiitos, ajattelin, etta aiheesta olisi hyva kirjoittaa, silla tuntuu, etta treenibuumi #salileka,salilvika on vienyt monet mennessaan- ehka jo vahan liiallisuuksiin! Tavallisen kuntoilijan ei tarvitse treenata kuin kilpaurheilija. Kilpaurheilijoiden kehot karsivat jatkuvasta raakista, mutta monelle se onkin ammatti.

      Taytyykin kayda vilkaisemassa teksti, kiitos vinkista. Ja oikein mukavaa viikkoa sinulle :)
      Heidi

      Poista
  4. Well said Heidi! Hieno kirjoitus! Mukavaa kevaanodotusta Suomeen! :)

    Sari

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Moikka Sari,
      Kiitos, ja kiitos samoin sinulle :)

      Heidi

      Poista
  5. Tää oli täyttä asiaa tämä sun kirjoitus! Kaiken tavoitteellisuuden ja ympäristön paineen vuoksi monesti unohtuu se levon merkitys liikunnallisessa elämässä! Ei tosiaan aina ole tärkeintä se, kuinka monta tuntia olet viikossa liikkunut vaan se, kuinka monesta niistä olet nauttinut! :) Minulle tämä konkretisoitui treenatessani ekalle maratonilleni, kun tulin kerran itku kurkussa kotiin, lenkki kun oli ainoastaan pakkopullalla väännetty.. sitten pysähdyin ja ajattelin ja ehkä opinkin, että oman kehon ja etenkin mielen kuuntelu on hyvin tärkeää :)!

    Mukavaa viikkoa, Heidi! Toivotaan, että säkin pian juokset vielä heräävän Helsingin kaduilla, kukonlaulun aikaan ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Moikka Hanna,

      Juuri nain! Ei se maara, vaan laatu ja nautinto. Liikunnasta ei saa tulla suorittamista ja pakkopullaa. Valilla olisi hyva pitaa pidempiakin treenitaukoja ( niilla, jotka treenaavat paljon viikottain, esim tahtaimena maraton) ja keskittya enemman kehonhuoltoon. Valilla vaan pitaa menna sen vaikeimman kautta. Kiva, etta loysit tasapainon treenin ja kehon kuuntelun valille. Se ei aina ole helppoa.

      Huhtikuussa toivottavasti paasen taas juoksemaan- kohtuudella ;)

      Mukavaa viikkoa,
      Heidi

      Poista