Kaikkeen tottuu, vai tottuuko?

Nyt on aikalailla tasan 5 kuukautta viimeisestä juoksulenkistä. Tuntuu ihan hurjan pitkältä ajalta, mutta totta puhuen aika on mennyt todella nopeasti. Juoksua on toki ikävä, mutta tauko teki varmasti hyvää. 

Keho tarvitsee ja kaipaa liikuntaa, sehän on selvä juttu, mutta liika on liikaa. Mieli helposti hämärtyy kasvavan kunnon mukana, eikä kehon viestejä osata tulkita enää yhtä helposti. Nousukiidossa ja endorfiinien vallassa ei malta lopettaa ja levätä, eikä välttämättä pysty tai edes halua kuunnella kehon viestejä vaan vedetään äärirajoilla, no pain, no gain- mentaliteetillä, vaikka keho huutaa lepoa. 

Tauko on saanut miettimään myös omaa suhtautumistani liikuntaan. Vielä pitkään hiihdon lopettamisen jälkeen treenasin kuin kilpaurheilija. Oli vaikea päästä ajatuksesta, että tosissaan treenaaminen loppuu, vaikka kilpailuista olikin helppo irrottautua.  Kovan kunnon ja koko ikänsä urheilleena keho kesti ja jaksoi. Vasta nyt "vanhemmalla" iällä huomaan, että keho ei itse asiassa kestäkään, vaan on oikeasti pakko levätä- varsinkin kun työkin jo liikuttaa! Kovia treenejä ei vaan voi vetää päivittäin ja lepopäiviä on oltava vähintään yksi, mielellään kaksi. Lepo on paras lääke, niin se vaan menee. 

Kaikkeen tottuu, niin juoksemattomuuteenkin, mutta kyllä kaipaan niitä aamuja, kun saan vetää tossut jalkaan kukonlaulun aikaan ja viilettää pitkin tyhjiä katuja. Aamulenkillä kroppa herää ja päivä lähtee hyvin käyntiin. Viidessä kuukaudessa olen tosin alkanut nauttia myös näistä hitaista aamuista puurolautasen, kahvikupin ja Hesarin äärellä. Hyvä aloitus päivälle se on sekin <3

Urheilusta, treenaamisesta on tullut kuin "muoti-ilmiö" ja melkein joka toinen treenaa tavoitteellisesti. Tavoitteet ovat tietenkin hieno juttu ja monelle se tärkein motivaattori, mutta kannattaa olla myös realistinen ja miettiä tavoitteita suunnitellessa myös omaa liikuntahistoriaa. On äärettömän tärkeää, että esimerkiksi aloittelija, joka haluaa juosta maratonin ehtii harjoitella tarpeeksi kauan, jopa vuosia, ennen kuin lähtee itse kilpailuun. Kehon pitää ehtiä tottua rasitukseen, jotta vältytään loukkaantumisilta ja että matkasta pystyisi myös nauttimaan. Tavoitteena tuskin kenelläkään on juosta vain maraton, vaan elinikäinen innostus juoksuun ja liikkumiseen? Liika rasitus kääntyy helposti itse tarkoitusta, eli terveyttä tai hyvää oloa vastaan ja liikunnasta tulee suorittamista. 

Nyky-yhteiskunta ja sosiaalinen media tuovat varmasti myös omat paineensa. Työssä vaaditaan enemmän, perhe, ystävät, koti, harrastukset, terveellinen ruokavalio... Kaikessa tavoitellaan täydellisyyttä, mutta on kuitenkin hyvä muistaa, ettei hyvinvointi ole suoritus. Aito hyvä olo löytyy ilman pakottamista, tekemällä sopivasti ja monipuolisesti. Kukaan muu ei vaadi täydellisyyttä kuin sinä itse. Onko sittenkään hyvä olla "superihminen"? 

Välillä ei vain voikkaan olla miettimättä, että onko äärimmäinen treenaaminen tavalliselle kuntoilijalle sittenkin pakoa jostain muusta, todellisista ongelmista? Miksi liikunnasta tuli pakkomielle? Silloin olisikin hyvä miettiä, miten ja vieläkö treenaaminen ja tavoitteet palvelevat omaa hyvinvointia? Tunnetko huonoa omaatuntoa, jos suunniteltu treeni jääkin väliin? Treenaatko siitä huolimatta, vaikka keho huutaa lepoa? Osaatko nauttia jo saavuttamistasi tavoitteista, vai vaaditko itseltäsi koko ajan lisää? 

Balanssia, tasapainoa, juoksun hurmaa, joogaa, lihaskuntoa-  kaikkea kohtuudella. Elämä on jatkuvaa oppimista ja välillä mennään kantapään kautta. Uskon kuitenkin, että kaikella on tarkoituksensa. Ja tässähän on koko elämä aikaa oppia :) Muistakaa kuitenkin, että elämässä on paljon muutakin kuin treenaaminen ja ruokavalio, vaikka terveelliset tottumukset usein tulevatkin luonnostaan. 80-20 on mielestäni hyvä suhde; kun 80% ruokavaliosta on terveellinen, mahtuu mukaan silloin tällöin myös lasi viiniä tai pala suklaata. Kultainen keskitie, kaikkea kohtuudella. 

Viimeistelen kirjoitusta pariisilaisessa kahvilassa, seuraan ohitse kiitäviä ranskattaria ja nautin cappucinoa hyvässä seurassa (nyt jalat tosin ovat jo tukevasti Suomen kamaralla!) Elämä on tässä ja nyt- C'est la vie :)